Se tuli taas, kesä. Koulu- ja opiskeluvuosi on takana ja lämmin kasvun, vihreyden ja sadon vuodenaika edessä. Se tietää lomailua, kesätöitä, matkustelua, mökkeilyä ynnä muuta, kenelle mitäkin. Tiukkaa työntekoakin monelle, jopa vuoden kiireisintä.
Otsikon sanat ovat Suvivirrestä. Se näyttää synnyttävän vuodesta toiseen julkista keskustelua ja mielipiteenvaihtoa. Kuten moni muukin asia, jossa mainitaan Jumala ja annetaan kunniaa hänelle. Suvivirren vastustuksen takana lieneekin yleinen Jumalan-vastaisuus.
Mutta ilman Jumalaa ihmisen ei ole hyvä olla. Kun on sovinnossa itsensä kanssa, pystyy olemaan sitä muidenkin kanssa. Ei tarvitse hermostua eikä kokea olemassaoloaan uhatuksi silloinkaan, kun esiin nousee itselle vieraita arvoja.
Suvivirsi on kaunis ja koskettava. Ei ihme, että suurin osa suomalaisista arvostaa ja jopa rakastaa sitä, ja jakaa virren sanoituksen esiin nostamat arvot ainakin pääpiirteittäin.
Suvivirren syntyä ja taustaa tuntevat tietävät, että sen sanoilla on syvä kaikupohja. Piskuinen Suomi oli kärsinyt paitsi sodista myös katovuosista, nälänhädästä, nälkäkuolemistakin. Kun laiho kasvoi taas laaksoissa, se oli unelmien ja rukousten täyttymys — kuin turvaan pääsy kuoleman varjon laaksosta. Todellakin armas aika, josta haluttiin aivan oikein antaa kiitos Jumalalle.
Tänäänkin voimme olla kiitollisia Luojan maallemme suomasta leivästä ja hyvinvoinnista. Se ei ole itsestäänselvyys, kun tietää, millä vauhdilla maassamme lopettaa maatiloja, jotka tuottavat kansallemme leipää ja hyvinvointia. Jumala suokoon ja ihmisetkin myötävaikuttakoot, että ruoka kasvaisi jatkossakin rakkaan kotimaamme mullasta. Kaiken hyvän takana on lopulta Jumala. Ja kaiken pahan taustalta paljastuu Jumalan hylkääminen.
Hyvä voittaa lopulta, ja ne, jotka ovat liittoutuneet Jumalaan uskon sitein, voittavat hänen kanssaan.